Job 14

Job jatkaa puhettaan

1 Ihminen, vaimosta syntynyt, elää vähän aikaa ja on täynnä levottomuutta, 2 kasvaa kuin kukkanen ja lakastuu, pakenee kuin varjo eikä pysy. 3 Sellaista sinä pidät silmällä ja viet minut käymään oikeutta kanssasi! 4 Kuka synnyttäisi saastaisesta puhtaan? Ei yhden yksikään. 5 Hänen päivänsä ovat määrätyt, ja hänen kuukausiensa luku on sinulla tiedossa. Sinä olet asettanut hänelle määrän, jonka yli hän ei pääse. 6 Käännä katseesi pois hänestä, että hän pääsisi rauhaan. Sitä hän odottaa kuin palkkalainen päivän päättymistä siihen asti, kunnes hänen aikansa tulee täyteen. 7 Onhan puullakin toivo: vaikka se maahan kaadetaan, se kasvaa uudelleen, eikä siltä puutu vesaa. 8 Vaikka sen juuri vanhenee maassa ja sen kanto kuolee multaan, 9 se veden tuoksusta versoo jälleen ja tekee oksia kuin istukas. 10 Mutta kun mies kuolee, hän makaa elottomana. Kun ihminen on henkensä heittänyt, missä hän on? 11 Vesi juoksee pois järvestä, ja joki tyhjenee ja kuivuu. 12 Niin ihminen makaa eikä enää nouse. Niin kauan kun taivaat ovat, he eivät herää eivätkä havahdu unestaan. 13 Oi, jospa kätkisit minut hautaan ja piilottaisit minut, kunnes vihasi on asettunut, panisit minulle aikamäärän ja sitten muistaisit minua! 14 Kun mies kuolee, virkoaako hän jälleen henkiin? Odottaisin kaikki sotapalvelukseni päivät, kunnes minut vapautettaisiin. 15 Sinä kutsuisit, ja minä vastaisin sinulle, sinä ikävöisit kättesi tekoa. 16 Sillä nyt sinä lasket askeleeni etkä pidä vaaria synnistäni. 17 Rikokseni olisi sinetillä lukittuna kukkaroon, ja pahat tekoni sinä peittäisit piiloon. 18 Mutta vuorikin vyöryy ja hajoaa, ja kallio siirtyy sijaltaan, 19 vesi kuluttaa kivet, ja rankkasade huuhtoo pois maan mullan, mutta ihmisen toivon sinä hävität. 20 Sinä masennat hänet iäksi, ja hän lähtee. Sinä muutat hänen kasvojensa ilmeen ja lähetät hänet menemään. 21 Ovatko hänen lapsensa kunniassa – sitä hän ei tiedä, vai ovatko he pieniä – siitä hän ei pääse perille. 22 Hänen ruumistaan särkee, ja hänen sielunsa kärsii.